Joensuun rauhanryhmän logo

Joensuun rauhanryhmä

viestit (at) joensuunrauhanryhma.org

Jani Saxell: Aktivismin ja optimismin USA

Varparannan rauhanakatemiassa, Joensuun työttömien talo Majakka 31.7. klo 12
Jani Saxell alustaa 30.7.2010

- Kiitos kutsusta tänne Varparannan rauhanakatemiaan. Olen Jani Saxell, kirjailija ja kansalaisaktivisti, joka on nyttemmin eläköitynyt enemmän näyttöpäätteen taakse. Mun aiempaan tuotantoon kuuluu kolme kaunokirjallista teosta – ja selvästi suppeampia opuksia kuin Vaihtoehtoinen USA, jonka pohjalta tänään puhun.

Johdantoa

- Tämänkertaisen rauhanakatemian otsikko on Rikkaan lännen kääntöpuoli, ja usein eurooppalaisissa vasemmistopiireissä, edistyksellisten ihmisten keskusteluissa katsotaan, että länsi, Yhdysvallat etunenässä, pakottaa milloin aseellisesti, milloin taloudellisen kiristys- ja sanelupolitiikan keinoin omaa järjestelmäänsä kaikille muille. Tämä on tietysti hyvin pitkälle totta.

- Mutta rikkaan lännen kääntöpuoli on olemassa myös Yhdysvaltain sisällä: erityisesti Katrina-hurrikaanin runtelemassa New Orleansissa, jossa aika moni haastattelemamme ihminen sanoi kokevansa, etteivät he ole mitään täysivaltaisia amerikkalaisia vaan kolmannen maailman, siirtomaan asukkeja. Näin oli jo vuosikymmeniä ennen Katrinaa, uusliberaalin välinpitämättömyyden ja pystyyn lahoavien julkisten palvelujen muodossa. Yhtä hyvin rikkaan lännen kääntöpuolta ovat Keskilännen ja Syvän Etelän jälkiteolliset osavaltiot, joista työpaikat ovat kaikonneet ajat sitten Meksikon tai Aasian hikityöpajoihin. Globalisaatio iski Amerikan omiin kansalaisiin jo kauan ennen suomalaisia. Ronald Reaganin, isä-Bushin ja myös Bill Clintonin talouspolitiikka teki tuhoaan, syntyi kasvava työssäkäyvien köyhien, asuntovaunukansan luokka, josta muun muassa Barbara Ehrenreich on kirjoittanut hienon kirjan Nälkäpalkalla.

- Ja globalisaatiohäviäjiä löytyy minkä tahansa amerikkalaisen suurkaupungin ei välttämättä laitamilta, vaan keskeltä. Amerikkalaisia ilmiöitähän on ns. White Flight: 1960-70-lukujen rotumellakoita paenneet keskiluokkaiset valkoiset pakkasivat perheensä ja yrityksensä ja muuttivat esikaupunkeihin tai lännen taalastusmaille. Mustat jaa köyhät valkoiset jäivät sitten niihin rapistuviin suurkaupunkikeskustoihin.

- Aivan samanlaisia globalisaatiohäviäjiä, tuotannon tehostamisprosessien löytyy siis Minnesotasta ja Meksikosta, Detroitista, Kotkasta ja Kouvolasta.

- Mutta kirjani peruspointti on siinä, että aina on löytynyt – ja edelleen löytyy – myös rohkeita amerikkalaisia, jotka ovat lähteneet haastamaan Wall Streetin ja Pentagonin laskelmat, oman maansa ja maailman epäoikeudenmukaisuuden.

- Samasta maasta ovat kotoisin Ronald Reagan, Billie Holliday ja Jimi Hendrix, Patriot-ohjukset ja punk-musiikin kummitäti Patti Smith. Samasta maasta ovat lähtöisin ehkä kapitalismin ja modernin sodankäynnin häikäilemättömimmät muodot ja niiden vastavoimat. Sieltä ovat lähtöisin niin Vietnamin sota kuin 1960-70–luvun radikalismi, uusliberaali yhtiövalta kuin sitä vastustanut, Seattlessa joulukuussa 1999 barrikadeille noussut globalisaatiokriittinen liike. Siellä kukoisti orjuus, sittemmin rotuerottelu – ja maassa on nyt afroamerikkalainen presidentti. En millään usko ehtiväni nähdä somalia Suomen presidenttinä – tai algerilaiasta Ranskan, turkkilaista Saksan, romania Romanian pääministerinä.

- Sellaiset amerikkalaisen historian läpikäynnit, joissa nähdään vain intiaanien joukkotuho, mustien orjuus ja markkinavoimien voittokulku, ovat perusfaktoissaan valitettavan oikeassa. Mutta siinä unohtuu, että jo 1800-luvulla oli kansalaisyhteiskunta, joka tappeli vastaan – ja politiikkoja, joilla oli kykyä moraaliseen itsekritiikkiin.

- 1800-luvun alkupuolen aktivistit, niin mustat kuin valkoisetkin, kamppailivat kitkerästi orjuutta vastaan – ja orjuudeta käytiin myös oman aikansa verisin ja tuhoisin sisällissota. Toki sen synnyssä oli mukana muitakin, vähemmän idealistisia laskelmia ja valtataistelua.

- Intiaanisotien aloittaminenkaan ei ollut läpihuutojuttu. Päinvastoin, intiaanisodistaan tunnettu presidentti Andrew Jackson joutui turvautumaan aika georgewbushmaiseen julkisen mielipiteen manipulointiin, kongressille valehteluun ja monenlaisiin väärennettyihin välikohtauksiin – ja silti sotatoimet menivät 1830-luvulla vain nippa nappa kongressin käsittelyn läpi. Edustajien joukossa oli niin paljon niitä, jotka aidosti uskoivat USA:n itsenäisyysjulistuksen sanoihin ihmisten tasavertaisuudesta.

- On käyty paljon keskustelua, oliko itsenäisyysjulistus ja perustuslaki jo alun alkaen valkoisten orjanomistajamiesten demokratiaa – vai oliko sen uskon- ja sananvapauspykälissä, tasavaltalaisuudessa ja yrityksissä suojella yksilöä valtaapitävien mielivallalta yritystä tehdä asioita paremmin kuin aateliston ja uskonsotien Euroopassa. Joka tapauksessa nämä ylevät, valistusajattelusta kumpuavat periaatteet ovat korruptoituneet ja hautautuneet reaalipolitiikkaan moneen kertaan aikojen saatossa. Mutta silti niihin edelleen vedotaan, hyvässä ja pahassa. New Yorkin vappumarssilla 2008: vanha radikaali kantoi kylttiä, jossa tuomittiin George Bush ja CIA natseiksi ja maailmanhistorian suurimmiksi massamurhaajiksi. Ohi käveli nelikymppinen pukumies Wall Streeetin suunnasta. Näiden kahden henkilön välille syntyi voimakas sanaharkka, sylki lensi, melkein raiveliin käytiin kiinni. Mutta yhdestä asiasta oltiin yhtä mieltä: molemmat herrat katsoivat harjoittavansa First Amendmentia, perustuslain ensimmäistä lisäystä, joka takaa sananvapauden.

- Yksi kirjaprojektini innoittajista, amerikkalainen historioitsija ja akateeminen toisinajattelija Howard Zinn kuoli tammikuussa 87 vuoden ikäisenä. Zinn oli nuorena miehenä brooklynilainen telakkaduunari ja toisessa maailmansodassa pommikonelentäjä. Lähti vähän vanhemmalla iällä akateemiselle uralle, mutta ehti olla mukana hämmästyttävän monessa, muun muassa mustien kansalaisoikeusliikkeessä ja Vietnamin sodan vastaisuudessa. Hänen pääteoksena The People´s History of The United States kertoo Yhdysvaltain historian solmukohdista muun muassa afroamerikkalaisten, maahanmuuttajien, intiaanien, naisliikkeen, sodanvastustajien ja ay-aktivistien näkökulmasta. Mun piti ottaa tämä hieno kirja mukaan ja pistää kiertämään, mutta unohdin sen työhuoneelle. Siksi saatte tyytyä Zinnin muistelmateokseen.

- Zinnin perusajatus oli, että vaikka historiaa kerrotaan hyvin presidentti- ja suurmieslähtöisesti, ne suuret muutokset lähtevät kuitenkin ihmisten keskeltä, ruohonjuuritason liikkeistä. Niinpä Franklin Delano Rooseveltin New Deal –politiikassa, joka lähti kukistamaan Suurta Lamaa julkisten investointien ja hyvinvointipalvelujen rakennuksen keinoin, ei ollut kyse vain hyväntahtoisen presidenttisedän ja Washingtonin poliitikkojen viisaudesta. Vaan siitä, että työväenliike, massatyöttömyyden radikalisoima väestö loi painetta alhaalta ylöspäin. Ja lamavuosina nähtiinkin paljon anarkosyndikalistisessa mielessä mielenkiintoista: työläisten itsensä pyörittämiä sahoja ja kaivoksia, jotka kävivät vaihtokauppaa keskenään, yleislakkoon menneitä kaupunkeja, jotka pystyivät toimimaan ihan hyvin omavaraistaloudessa.

- Amerikkalaisen työväenliikkeen mahtikausi kesti jostain 1870-luvulta 1950-luvulle – ja oli ehkä hurjimmillaan 1920-30-luvuilla, jolloin New Yorkin Union Square Parkin vappuparaatit ja joukkokokoukset vetivät säännöllisesti 200 – 300 000 henkeä. Vasta alkava kylmä sota ja McCarthyn kauden kommunistivainot veivät ay-liikkeeltä lopullisesti terän.

- Sitten tuli mustien kansalaisoikeusliike, joka sekään ei ollut Zinnin mukaan vain Martin Luther Kingiä ja I Have A Dream –puhetta, vaan tuhansia istumamielenosoituksia, äänestäjien rekisteröintiä ja vapausbussiajeluja Mississippin, Tennesseen, Alabaman ja Louisianan kaltaisissa osavaltioissa. Joten mun kirjassa mennään monessa suhteessa zinniläisillä linjoilla: keskitytään niihin usein miltei nollabudjetilla toimiviin ruohonjuuritason liikkeisiin, jotka kenties yksin ovat eristyneitä, voimattomia, mutta yhdessä muokkaavat joskus maaperää isoillekin muutoksille.

- Ja 1960-70-luvuilla mustien, intiaanien, naisten, vankilaväestön, seksuaalivähemmistöjen ja opiskelijanuorison yhtäaikainen kansannousu todella ajoi sen systeemin takajaloilleen, aika epätoivoisiin keinoihin: poliittisiin murhiin, kyynelkaasun ja kansalliskaartin luotien lopettamiin rauhanmarsseihin, FBI:n kaikkivoivan johtajan J. Edgar Hooverin COINTELPRO-ohjelmaan, jolla metsästettiin ja mustamaalattiin rauhanaktiiveja ja Mustia panttereita.

- Ja vaikka 2000-luvun uusi kuohunta ja radikalisoituminen on monen mielestä vielä pientä 1960-70-lukujen sosiaalisiin järistyksiin verrattuna, niin kyllä nykyaktivismistakin riitti hyvin ainesta yhteen kirjaan – ja sekin on välttämättä raapaisu.

Matkat

- Tämän pitkähkön intron jälkeen vähän käytännönläheisempiin asioihin, niihin kolmeen matkaan, jotka me eri kokoonpanoilla Yhdysvaltoihin tehtiin.

- Ensimmäinen matkoista suuntautui kesä-heinäkuussa 2007 Atlantaan, Georgiaan, jossa järjestettiin USA:n ensimmäinen valtakunnallinen sosiaalifoorumi, kansalaisjärjestöväkeä kokoava tapahtuma. Alueellisia sosiaalifoorumeja jo aiemmin, mutta ekaa kertaa maanlaajuinen. Se koettiin tärkeänä, koska valtavassa maassa on väistämättä paljon pieniä paikallistason liikkeitä, jotka toimivat tietämättä, että naapurikaupungissa tai –osavaltiossa tehdään ihan samaa.

- Sosiaalifoorumin jälkeen jatkettiin matkaa kivulloisesti Katrina-hurrikaanin tuhoista toipuvaan New Orleansiin. Silloin olin On the Road kollegani Teemu Koljosen kanssa. Sittemmin työpari vaihtui työperheeksi eli teimme kaksi jälkimmäistä matkaa vaimoni Susannan, lasten ja grandpa Kalen tai isoäidin kanssa. Susanna on ottanut valtaosan kirjan kuvamateriaalista.

- Olin kuvitellut, että ensimmäisen matkan viskinhuuruinen häröily Koljosen kanssa olisi jotenkin hurjaa gonzoilua, Hunter S. Thompsonin ja Norman Mailerin hengessä, ja että matkoista tulisi väistämättä sävyltään rauhallisempia. Toisin kävi. Kuka tahansa voi istua New Orleansin Ranskalaisen korttelin baareissa tai biljardisaleissa. Siinä vasta oli sankarimatkailun tuntua, kun mentiin toukokuussa 2008 New Yorkin metron loputtomia portaita ylös alas kaksien rattaiden kanssa, jätettiin grandpa Kale ja pojat Union Square Parkiin ja mentiin Susannan kanssa haastattelemaan Lower East Siden talonvaltaajia tai Brooklynin maahanmuuttaja-aktivisteja. Samoin kun mentiin 2008-9 joulu-tammikuussa Susannan, lasten ja isoäidin kanssa Seattlesta San Diegoon: Yhdysvaltain luoteisnurkasta lounaisnurkkaan, aivan Meksikon rajalle ja sen taa.

- Matkoillamme tapasimme muun muassa akateemisia toisinajattelijoita, Vietnamin ja Irakin veteraaneja, alkuperäisiä amerikkalaisia, joita Kolumbuksen harharetkien vuoksi intiaaneiksi kutsutaan, ympäristönsuojelijoita, globalisaatiokriitikoita, anarkosyndikalistisen IWW-ammattiliiton aktiiveja ja maahanmuuttaja- tai vankityön tekijöitä.

- Vaihtoehtoinen USA ei pyrikään olemaan puolueeton, vaan pikemminkin tasapuolisen radikaali kirja. Ja sen vaihtoehtoisuuden määrittelimme tahallaan aika laveasti. Mukana on niin maltillisia liberaaliaktivisteja, joiden mielestä demokraattienemmistöinen kongressi ja Valkoinen talo vievät maata jo nyt hyvään suuntaan, niitä, joille kahden valtapuolueen välillä on aivan liian vähän eroja ja radikaalimpaa otetta tarvittaisiin, tulee se haaste sitten Vihreiden (joka on kymmenen mailia enemmän vasemmalla kuin suomalainen Vihreä liitto) tai monien sosialististen pienpuolueiden taholta tai puolueiden ulkopuolelta, kansalaisjärjestötoiminnasta ja anarkistisesta vastarinnasta. Mukana on niitäkin, jotka eivät edes ole erityisen poliittisia – tai joiden aktivismi on enemmän suuntautunut arkipäivään – kuten haastattelemamme kirjailija Jayne Anne Phillips, jonka kansalaistoimintaa on järjestää luovan kirjoittamisen ohjelmia monikulttuurisen, taloudellisesti näköalattoman New Jerseyn asukkaille.

- Jännällä tavalla tuntui, että me tultiin joka kerta aina vähän erilaiseen Amerikkaan – ja eräät taannoiset presidentinvaalit vaikuttivat hyvinkin paljon kulloisiinkin tunnelmiin.

- Kesällä 2007 Syvässä Etelässä elettiin kyynisissä perikadon tunnelmissa. Bushin ja Irakin sodan suosio olivat ennätysmäisen alhaalla, jopa presidentin uskollisin tukijoukko eli kristillinen oikeisto oli kyllästynyt Valkoisen talon jatkuviin korruptio- ja virka-aseman väärinkäyttöskandaaleihin. Silti uskottiin, että kaikki jatkuisi kuin ennenkin. Republikaanit, nuo mediapelin mestarit, onnistuisivat kääntämään tilanteen itselleen edulliseksi. Tai sitten presidentiksi tulisi Hillary Clinton, joka ei välttämättä herättänyt riemunkiljahduksia läheskään kaikissa kulttuuri- ja kansalaisjärjestöimmeisissä.

- Toukokuussa 2008 New Yorkissa elettiin uskomattoman hermopelin keskellä: Clinton ja Obama kamppailivat keinoja kaihtamatta demokraattien ehdokkuudesta. Obamaa pommitettiin kotiseurakuntansa pastorin Jeremiah Wrightin kohupuheilla ja monet kulttuuri- ja kansalaisjärjestöihmiset pelkäsivät republikaanipresidenttien sarjan jatkuvan John McCainilla. Asuttiin New Yorkin Staten Islandissa, joka ilta journalististen aktiviteettiemme jälkeen odotettiin lauttarannassa ja nähtiin ihmisiä, jotka olivat liimaantuneet lehtikioskin TV-ruutujen ääreen katsomaan uusimpia esivaalituloksia. Varmaan mikään yksittäinen vaali ei ole Amerikassa sitten 1960-luvun johtanut yhtä sähköisiin tunnelmiin ja hysteriaan. Jatkuvasti vertauksia vuoden 1968 tunnelmiin.

- Sitten 2008-2009 joulu-tammikuussa ehdimme taltioida Texasiin eläkepäiviään viettämään matkaavan Bushin kauden viimeisen kolmen viikon tunnelmia – ja Obaman ensimmäisen päivän kymmenen päivän varovaista optimismia. Paino sanalla ”varovainen”, sillä samaan aikaan päälle vyöryi talouskriisin hurrikaani. Haastattelemamme sanfranciscolaisen kodittomien nettilehden aktiivit näkivät sinä paradoksaalisesti myös mahdollisuuden: kun keskiluokkaiset amerikkalaiset näkisivät sen epävarmuuden, jossa köyhät joutuvat ikänsä elämään, työpaikkojensa ja kotiensa joutuvan vasaran alle, jotain voi myös liikahtaa ja uudenlaista solidaarisuutta syntyä.

- Mutta kirjallisuusihmisenä otin myös vapauden lähteä välillä seikkailemaan kauas tylsästä politiikasta. Vaihtoehtoisessa USA:ssa on kirjailijahaastatteluja mm. science fictionin ja fantasiakirjallisuuden grand old lady Ursula K. Le Guinista, populaarikulttuuritietoisuutta ja katutason energiaa yhdistelevistä Junot Díazista ja Jonathan Lethemistä, amerikkalaisten arkea syväluotaavasti, tajunnanvirtaisella tavalla kuvaavasta Jayne Anne Phillipsistä.

- Tietolaatikoiden kautta sukelletaan muun muassa 1970-luvun ”Uuden Hollywoodin”, Martin Scorseseen ja kumppaneihin, mun oman kakskytjarisat-ikäisyyteni soundtrackiin eli Seattlen 1980-90-lukujen taitteen grungeen ja New Orleansin uskomattomaan rooliin kansainkeittiönä ja kulttuurisena kaikukoppana, jazzin, bluesin ja kaikkien niistä ammentaneiden musiikkityylien kotipaikkana.

Lähtökohdat

- Miksi tällainen kirja piti tehdä? Vastausta pitää aloittaa hakea neljännesvuosisadan takaa. Hyvin tärkeä osa siinä, että minusta lähti tulemaan sellainen kuin tuli, murrosikäisenä 1980-luvun Helsingin Meilahdessa, oli intohimoisella amerikkalaisen vastakulttuurin harrastuksella: The Doorsin, Bob Dylanin, John Lennonin ja Jefferson Airplanen kuuntelulla. Yhteiskuntakriittinen scifi laajensi tajuntaa ilman kemiallisten aineiden haittavaikutuksia.

- En ole koskaan pitänyt poliiseja tai valtiokoneistoja itsestään selvinä hyvän ja oikean puolustajina. Näkemykseeni saattoivat vaikuttaa Serpicon kaltaiset elokuvat, joita tuolloin julkaistiin VHS-videoina. Ja etenkin Oliver Stone, joka oli 1980–90-lukujen vaihteessa tuotteliaimmillaan ja kriittisimmillään. Tuli Vietnam-trilogia, JFK, The Doors, Natural Born Killers ja muut.

- Kutsuntaiässä luin Mark Lanen Vietnamin veteraanien haastatteluista koostuvan kirjan Song My ei ole ainoa. En kauheasti surrut vapautusta asepalveluksesta astman takia. Kun olin jo parikymppinen moniongelmikko, mukaan tuli muutakin amerikkalaista (vasta)kulttuuria: grunge-musiikin särmä ja surumieli - ja tietenkin Ernest Hemingwayn, Jack Kerouacin ja John Steinbeckin kirjat. Tässä yksi amerikkalaisuuden paradokseista: hyvinkin railakas yhteiskuntakritiikki ja selkeät sympatiat voivat huomaamatta livahtaa valtakulttuurin puolelle, bestsellereiksi. Tyyliin Steinbeckin ja Hemingwayn kirjat Suuresta Lamasta ja Espanjan sisällissodasta, jazz ja blues, joilla kitkerä, sarkastinen pohjavire. USA:n propagandamuusikot. Tai sitten mun omana aikanani grunge-musiikki, joka ruoski isä-Bushia, uskonnollisia hurmahenkiä, kaksinaismoralismia, naisten ja lasten hyväksikäyttöä – ja silti Nirvana ja kumppanit myivät kotimaassaan ja maailmalla kymmeniä, satoja miljoonia levyjä.

- Mutta varsinaisesti mun poliittinen heräämiseni ja aktivoitumiseni ajoittuu melko lailla yksiin vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriittisen liikkeen, Prahan ja Göteborgin kanssa.

- Kun terrorisminvastainen sota pääsi vauhtiin, tuli ehtimiseen marssittua myös Yhdysvaltain suurlähetystön edessä. Abu Ghraibin, Guantánamon ja CIA:n vankilentojen maailmanaikana teki joskus tiukkaa uskoa, että USA:sta tulee paljon hyvääkin. Tunnistan hyvin sen moraalisen raivon, joka syntyy kidutuskuvia katsellessa. Silloin ei välttämättä huvita kauheasti miettiä sävyjä, vaan helposti tulee syyllistäneeksi koko maa ja sen kulttuuri . Silti yritin pysytellä amerikkalaisen rauhanliikkeen, kansalaisjärjestökentän ja kulttuuriväen tekemisten tasalla.

- Mun nähdäkseni ”antiamerikkalaisiksi” ja patologisiksi pessimisteiksi leimatut vallan kriitikot Noam Chomsky, Howard Zinn ja Michael Moore puolustivat vaikeina aikoina suoraselkäisesti amerikkalaisia perusarvoja - jos arvoiksi ymmärtää kansalaisvapaudet ja kriittisen keskustelun. Bushin syyskuun 11. iskujen jälkeisessä paranoiassa läpi runnoma Patriot-laki ja muu kotirintaman kontrolli vasta antiamerikkalaisia ilmiöitä olivatkin.

- Mutta niihin aikoihin kun me kirjaprojektia aloittelimme, Bushin oma projekti oli jo kääntynyt voimakkaaseen vastatuuleen. Presidentin kansansuosio mateli jossain 30 prosentin kieppeillä, marraskuussa 2006 demokraatit saavuttivat melkoisen voiton kongressivaaleissa. Sodanvastaisuus, joka oli vielä pitkään syyskuun 11. iskujen jälkeen aika lailla marginaalissa, rupesi muuttumaan jo valtavirraksi. Jälleen tietty vaihtoehtoisuus ja yhteiskuntakritiikki puski valtakulttuurin puolelle, esimerkiksi Hollywoodin uusi politisoituminen, Michael Moore, Spike Lee ja George Clooney, rockpiirien radikalismi. Tiettyjen kantaaottavien bändien Hyvän akseli –kiertue. Perusrehdit amerikkalaiset, kuten Bruce Springsteen kaatamassa presidenttiä. Vaikuttavat läpeensä medioituneena maailmanaikana enemmän kuin pienen piirin pamfletit tai vaihtoehtolehdet.

- Amerikka siis muuttui, suomalaisten Amerikka-kuva välttämättä ei. Tuntui jotenkin epäreilulta kuulla vannoutuneiden Amerikka-kriitikoiden vuodatuksia siitä, että amerikkalaiset ovat joko Keskilännen tietämättömiä, asehulluja punaniskoja tai tekopirteitä, sliipattuja markkinapellejä. Mullekin tuli sähköposteja yhdeltä sitkeältä sähköpostihäiriköltä, joka piti mua CIA:n ja Nato-jäsenyyden hyödyllisenä idioottina.

- Tässä haluan vetää rajan erittäin aiheellisen ja perustellun USA:n valtapolitiikan kritiikin ja sellaisen leimaamisen välillä, joka lähtee selkäytimestä ja sydänverestä. Jossa ollaan sen verran raivoissaan uusimmista Irakin tai Afganistanin hirveyksistä, että tuomitaan saman tien kokonainen maa ja kulttuuripiiri.

- Koska on toinenkin Amerikka – ja tähän, vaihtoehtoliikkeiden, kriittisen kulttuuriväen, seksuaalivähemmistöjen, mustien, latinoiden ja intiaanien Amerikkaan mä halusin kurkistaa. Ja päästä uutisotsikoiden ja stereotypioiden taa, siihen Amerikkaan, jota välttämättä ei Suomessa tunneta: rikkaisiin toisinajattelun ja –tekemisen perinteisiin, tavallisten amerikkalaisten arkeen, paikallistason aktivismiin ja nykykulttuuriin.

- Joku voisi tietysti esittää kysymyksen, kuinka edustava otos amerikkalaisista tämä meidän projektimme oli. Mutta meillä ei ollut mitään vaikeuksia pysytellä amerikkalaisen yhteiskunnan vasemmistovihreällä – siis sikäläisittäin ”liberaalien, edistyksellisten” porukoissa. Päinvastoin monet olivat hyvillään, kun joku tulee Suomesta asti tekemään tekemään heistä lehtijuttuja, sitten kirjan. Amerikkalainen vaihtoehtoväki saa toimia, syyskuun 11. iskuja seuranneen yltiöisänmaallisuuden väistyttyä, vapaasti – ja paljon tuntui olevan koko ajan meneillään. Mutta Fox News –tyylinen media ei heidän viestiään pahemmin noteeraa.

- Oli mielenkiintoista huomata, kuinka paljon Amerikassa on erilaista paikallistason aktivismia, joka ei välttämättä näy missään laajemmissa keskusteluissa – ja jota ei välttämättä edes nähdä niin kovin poliittisena: kierrätys- ja kirpputoritoimintaa, kodittomien puistojuhlia, rantojen siivousta ja kunnostusta ynnä muuta.Tietty autonomisuus, terve epäluulo liittovaltion kaavailuja kohtaan. Yllättävillä tavoilla niin vasemmalla kuin oikealla.

- Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä tuli vastaan New Orleansissa: miten jo kymmenettuhannet nuoret aktivistit ovat suunnanneet ”Mississippi-joen Pariisiin” auttamaan tulvista pahiten kärsineiden, lähinnä työväenluokkaisten mustien asuinalueiden korjaamisessa.

Maantiede uusiksi

- Usein puhutaan itä- ja länsirannikon liberaaleista ja Keskilännen ja Syvän Etelän konservatiiveista. Tai suurkaupunkien suvaitsevaisuudesta ja pikkukaupunki-Amerikan muutosvihamielisyydestä.

- Eivät kliseet tietenkään tyhjästä synny. Yhdysvallat on hyvin kitkerästi jakaantunut, liberaalien ja konservatiivien välisiin kulttuurisotiin juuttunut maa. Molemmat rannikot eivät välttämättä ymmärrä sitä Amerikkaa, joka jää niiden väliin. Ja jälleen yksi paradoksi: ajatukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, tasaisemmasta tulonjaosta, sotapolitiikan tuhoisuudesta ym. voivat saada enemmän kaikupohjaa hyvin koulutetun, paremmin toimeentulevan väestön keskuudessa. Keskilännen globalisaatiohäviäjillä, maansa ja työnsä menettäneellä asuntovaunukansalla ei välttämättä ole muuta kuin se tähtilipun heiluttaminen ja lahkolaisuskonto. Tilanne on siis hyvin erilainen kuin 1900-luvun alussa, jolloin barrikadeilla olivat sorretut ja solvatut maahanmuuttajat ja työläiset.

- Suomessa nähdään ehkä liiankin helposti 300 miljoonan asukkaan harvinaisen monikulttuurinen valtio yhtenä monoliittina. Jo osavaltioiden välillä on kuitenkin huomattavia henkisiä eroja. Kuvaavaa on, että pitkinä republikaanivallan vuosikymmeninä Kaliforniassa oli itsenäistymishaluja, San Franciscossa ja New Yorkissa esiintyi erilaisia puolivakavia kulttuuripiirien kaavailuja julistaa Iso Omena autonomiseksi vapaakaupungiksi.Texasissa taas oltiin tyytyväisiä. Nyt Obaman aikana maan tila koetaan niin kauheaksi sosialismiin siirtymisen valmisteluksi, että Texasin itsenäisyysliike on ponkaissut vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen vauhtiin.

- Mutta kulttuurisotien rajalinjat kulkevat myös kaupunkien ja osavaltioiden sisällä. Me löysimme republikaanikaupungeista monikulttuurisia vapauden saarekkeita, kuten Atlantan Little Five Pointsin ja Auburn Avenuen, Martin Luther Kingin ja kansalaisoikeusliikkeen kotikadun. Samoin San Diegossa, eläkeläisupseerien ja nuorten IT-juppien kaupungissa, on latinoenemmistöisen Logan Heightsin kaltaisia paikkoja, joiden katutaidetta ja maya-intiaanimenoa ei voinut kyllikseen ihailla.

- Osuimme myös todella hurmaaviin pikkukaupunekihin. 45 000 asukkaan Olympia Washingtonin osavaltiossa, Seattlen läheisyydessä on erilaisten indie-levy-yhtiöiden ja paikallisradioasemien luvattu maa, se oli tärkeässä roolissa, kun grunge-musiikki ja samaan aikaan vaikuttanut, feministipunkkarien Riot Grrrl –liike syntyivät. Suunnilleen samankokoinen Davis, yliopistokaupunki keskellä Kalifornian Keskuslaaksoa, puolestaan on vasemmistovihreä ekologisen elämäntavan edelläkävijä. Davisin kaupunkisuunnittelussa on yhdistelty eurooppalaista keskiaikaa, yhteispihoja sun muita ja high techia. Sielläkin monella oli yksityisauto pihalla, mutta silti polkupyörätiheys suurempi kuin Kööpenhaminassa – ja joukkoliikenne pyöri muun muassa kaksikerroksisilla Lontoon-busseilla. Davissisa harjoitettiin uusyhteisöllisyyttä, oli sadonkorjuujuhlia, luomumenoa, ruokaa ja hedelmiä omilta takapihoilta, aurinkopaneeleita katoilla.

- No mitä enemmän maassa tuli matkusteltua tehtyä ja kirjallisia, elokuvallisia ja musiikillisia tutkimusretkiä nykykulttuuriin, sitä enemmän mua alkoi ahdistaa Suomessa käytävien USA-keskustelujen latautuneisuus, hokutoisteisuus ja silkka huutaminen. Ei tarvitse kuin mennä internetin keskustelupalstoille. Ja siellä tulee – ihan asiallisen ja perustellun kritiikin ohella, selkäytimestä ja sydänverestä lähtevää julistusta, jonka mukaan kaikki paha maailmassa on peräisin Yhdysvalloista. Ja pahimmillaan saatetaan samaan hengenvetoon ymmärtää, selitellä parhain päin toisten, alueellisempien suurvaltojen toimia Tšetšeniassa, Tiibetissä tai Teheranin kaduilla.

- Lukkoon lyödyt ystävä- ja viholliskuvat ovat tietysti psykologisesti helppoja. Ei tarvitse kuin valita puolensa ja ruveta toitottamaan sen totuuksia. Mutta koska meillä kirjailijoilla on paha tapa olla eri mieltä jo periaatteesta, vängätä vastaan ja nakertaa todellisuuskäsitysten muureja, tuntui siltä, että Vaihtoehtoista USA:a tarvitaan. Pyrkimyksenä oli kirjoittaa kirja, joka ei olisi yksiviivaisesti pro tai con, vaan samaan aikaan kriittinen ja innostunut.

- Joku voi tietenkin kysyä, miksi USA:n vankilaoloja, poliisiväkivaltaa, suuryhtiöiden valtaa, kodittomuutta tai ympäristötuhoja sivuava kirja muka olisi erityisen innostunut aiheestaan. Mä näen asian vähän toisin: vaikka Washingtonissa, Wall Streetillä ja Pentagonissa harjoitettu politiikka saa kirjassa voimakastakin kritiikkiä, se on samalla innostunut siitäkulttuurien ja elämäntapojen kirjosta, mitä 300 miljoonan asukkaan maahan mahtuu.

- Aika monta Amerikan-kävijää on kohdannut voimakas hämmennys: kuilu tavallisten, mukavien, vieraanvaraisten ja tiedonhaluisten amerikkalaisten ja maan harjoittaman ulko- ja talouspolitiikan välillä on niin syvä. Meitä on majoitettu, ajelutettu, ruokittu ja joskus juotettukin, kaikilla kolmella matkalla. Juottaminen tapahtui erityisesti New Orleansissa, Mississippi-joen Pariisissa. Vaikka New Orleans ei ole mikään patriotismin saareke, silti siellä tajutaan hyvien bileiden päälle – ja Fourth of July oli tuolloin puoliksi autioituneessa kaupungissa uskomaton elämäntahdon osoitus.

Roy Goldblatt
Newyorkilaissyntyinen lehtori Roy Goldblatt kommentoi alustusta

1960-70 -luvut

- Sitten vähän 1960- ja 70-luvuista, joihin myös 2000-luvun aktivistit jatkuvasti palaavat. Irakin sotaa nousi vastustamaan muun muassa New SDS, legendaarisen 1960-luvun uusvasemmiston yhteenliittymän Students for a Democratic Societyn perillinen. Uudet Mustat pantteritkin on perustettu jo 1980-luvulla. Mutta se, mitä mä siitä kuulin, ei ollut kovin rohkaisevaa. Alkuperäisten mustien pantterien kolmasmaailmalaisuudesta ja internationalismista, naapuriapuohjelmista on menty gangstarap-romantiikkaan, aseilla, autoilla ja kauniilla naisilla brassailuun – ja aika militanttiin juutalaisvihaan.

- Ja muutkin Bushin Amerikkaa ja Irakin sotaa vastustavat uudet järjestöt, kuten feministinen, karnevalistisista aktioistaan tunnettu Code Pink ja internetissä kampanjoinut MoveOn.org, saavat ilman muuta innoituksensa toisten mielestä sankarillisista, toisten mielestä traumaattisista vuosikymmenistä, 1960-70-luvuista.

- Se, mikä mun mielestä on erityisen kestävää amerikkalaisessa 1960-70-lukujen vastakulttuurisissa on tietty antiautoritaarisuus, kyky olla kriittinen moneen suuntaan. John Lennonin ja Joan Baezin kaltaisten muusikkojen ykkösvastustajia oli Vietnamin sota. Molemmat pitivät itäblokin ihmisoikeusloukkauksista sen verran ääntä, että saivat otsaansa ”neuvostovastaisen” leiman. Allen Ginsbergin sympatiat olivat vahvasti vasemmalla – siis vapauden puolella. Ay-historia, työläisten ja mustien kamppailut. Runoilija heitettiin ulos Kuubasta, koska hän otti puheeksi homoseksuaalien huonon kohtelun – ja kehotti yleisöään pilvenpoltteluun. Tšekkoslovakian salainen poliisi antoi Ginsbergille lähtöpassit, kun tämä villitsi Prahan kevään johtohahmoja neuvostokomentoa vastaan.

- Tämän kirjan vastaanoton suhteen olen törmännyt mielenkiintoiseen ilmiöön. Kuvittelin, että Vaihtoehtoinen USA löytäisi ongelmitta lukijoita pari-kolmikymppisen aktivistinuorison keskuudessa. Mutta siitä ovatkin yllättäen olleet innostuneimpia sellaiset suuriin ikäluokkiin kuuluvat, jotka olivat täysin rinnoin mukana vuoden 1968 antiautoritaarisessa hengessä. Sitten vähän myöhemmin he pettyivät ja vieraantuivat, kun niskan päälle pääsikin dogmaattisempi äärivasemmiston muoto. Amerikkalaista vastakulttuuria saanut enää kauheasti harrastaa ilman että oli kohta imperialistin ja Vietnamin sodan kannattajan maineessa.

- Tietysti myös Amerikan 1960-70 –lukujen liikehdinnälle kävi ohraisesti. Seurasi conservative backlash, neljä vuosikymmentä kestänyt republikaanien ja heikkojen demokraattipresidenttien kausi. Obaman soutamista ja huopaamista katsoessa tulee mieleen, onko siitä päästy vieläkään. Mutta myös mahdollisen vasemmalla laidalla tapahtui paljon sellaista, joka jäi elämään.

- Me tavattiin tammikuussa 2009, muutamaa päivää Obaman virkaanastujaisten jälkeen Berkeleyssä San Franciscon kupeessa Michael Lerner, 65-vuotias amerikanjuutalainen rauhanrabbi. Hän oli vahvasti mukana kuvioissa vähän yli kaksikymppisenä, kun Berkeley nousi USA:n ja maailman omaksitunnoksi. Lerner edelleen hyperaktiivinen, uskontojen välistä vuoropuhelua, rauhaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavan Network of Spiritual Progressivesin perustajajäsen, edistyksellisten uskonnollisten piirien pää-äänenkannattajan, Tikkun-lehden päätoimittaja, psykoanalyytikko ja toistakymmentä kirjaa julkaissut.

- Lerner muistaa 1960-lukua ja 1970-luvun alun pääosin loistavana aikana. Ilmassa oli tajuntaa laajentavaa energiaa, rockia, rauhaa ja e-pillerien vauhdittamaa vapaata rakkautta. Ympäristöliike otti ensi askeliaan.

- Rabbi Lerner näkee, että vasemmisto ja rauhanliike olivat nuoruuden kärsimättömyydessään kuin amerikkalainen yhteiskunta pienoiskoossa. Ihmisistä ei ollut pitkäjänteiseen ruohonjuuritason työhön. Vasemmistolaiset ryhtyivät syyttelemään toisiaan: ´Et ole tarpeeksi antirasisti tai -seksisti, et ole voittanut egoasi.´ Myötätuntoa riitti kolmannen maailman sorretuille, mutta ei omalle itselle tai lähimmille tovereille. ”Sosiaaliset muutosliikkeet koostuvat aina riittämättömistä, epämuodostuneista ja loputtoman ristiriitaisista yksilöistä. Tällä planeetalla ei ole muitakaan”, Lerner muistutti.

- Seurauksena oli loppuun palamisia, vieraantumista ja vetäytymistä New Age -pilveen ja seksiin. Tai sitten totaaliradikalisoitumista: Students For a Democratic Society hajosi kuppikuntien välisiin dogmaattisiin vääntöihin. Sen rauniolta ponnisti Weathermen-kaupunkisissiliike, joka teki pommi-iskuja liittovaltion rakennuksia vastaan ja heitteli Molotovin cocktaileja poliisiautoja päin. Afroamerikkalaiset puolestaan lähtivät Mustien panttereiden riveihin.

- Kun maailma ei muuttunutkaan käden käänteessä, raskas desilluusio oli vääjäämätön. Silti Lernerin mukaan ajan radikaaliliikkeet myös saivat asioita aikaan, muuttivat Amerikkaa peruuttamattomasti. Naisten, mustien ja seksuaalivähemmistöjen asemaa onnistuttiin parantamaan tavalla, jota seuranneet, arvokonservatiiviset vuosikymmenet eivät voineet tehdä tyhjäksi. Edes Bushin hallinto ei uskaltanut horjuttaa Martin Luther Kingin, Rosa Parksin ja kumppanien asemaa kansallissankareina.

- Tästä ajasta on mielenkiintoinen dokumentti ranskalaisen vasemmistointellektuellin Jean Francois Revelin teos Ei Marx eikä Jeesus – Vallankumous alkaa Amerikasta. Ilmestyi kotimaassaan vuonna 1970, suomeksi vuonna 1972. Revel haastaa voimakkaasti riitaa eurooppalaisen vasemmiston kanssa, siksi että meillä nähdään Amerikasta vain aina se nurja puoli, markkinavoimien voittokulku, poliisivalta ja rasismi. Samaan aikaan ollaan kyvyttömiä näkemään se uudistusvoima, monikulttuurinen muutosenergia, joka amerikkalaisessa yhteiskunnassa piilee. Hänen mukaansa Neuvostoliiton kelkkaan lähteneissä maiss nähty muuta kuin pysähtyneisyyttä ja taantumuksellista harvainvaltaa. Kun taas Amerikassa olisi mahdollisuus moniarvoisen, 2000-luvun kansalaisyhteiskunnan synnylle: tajunnan ja sydämen vallankumoukselle, jossa on demokratia ja monipuoluejärjestelmä mukana. Revel tavallaan Alexis de Tocquevillen jalanjäljillä. de Tocqueville 1800-luvun Amerikan-kävijöitä, jonka näki tiettyjen valistusaatteiden, kuten oikeusvaltion ja kansalaisten oman aktiivisuuden toteutuneen paremmin uudessa maailmassa. Revel vasemmistolainen, sosialistien ehdokkaana Ranskan vaaleissa, mutta leimattiin kirjansa perusteella oikeistokonservatiiviksi.

- Jälkikäteen tietysti helppo virnuilla, että moni asia meni kovin toisella lailla kuin Revel ennakoi. Silti oikein mielenkiintoista, inspiroivaa luettavaa, juuri siinä mielessä, että Amerikkaa lähestytään avoimesti ja lähdetään haastamaan eurooppalainen ylimielisyys. Meillä sivistys ja demokratia, rapakon takana asehulluja lahkolaisia – ajattelu.

- Kirjoitin Vaihtoehtoisen USA:n esipuhetta neljäntenä heinäkuuta viime vuonna, eurovaalien jälkitunnelmissa – jolloin tuntui vahvasti siltä, että Yhdysvallat oli ottanut askeleen monikulttuurisempaan, edistyksellisempään suuntaan – ja Eurooppa taason taantumassa kohti 1930-lukulaista asenneilmastoa. Meillä ja muualla nousi muukalaiskammoisia, äärikatolisia, romaneja ja seksuaalivähemmistöjä vainoavia liikkeitä. Olenkin leikitellyt ajatuksella, että pitäisi kutsua Michael Moore tänne tekemään dokumenttia Bowling For Finland suomalaisesta asehulluudesta, perussuomalaisesta muukalaiskammosta ja tappouhkauksia Astrid Thorsille latelevista äärioikeistoryhmistä.

Amerikkalainen uskonnollinen vasemmisto

- Myös amerikkalaista uskonnollisuutta on moneen lähtöön. Kaikki tietävät sarahpalinismin ja pommi-iskuja aborttiklinikoille tekevän Raamattu ja rynnäkkökivääri –kristillisyyden, seksuaalivähemmistöjen kammoajat ja kuolemantuomion kannattajat. Tällaiset oikeistokristityt ovat rahoitukseltaan ja mediataidoiltaan ylivoimaisia, erityisesti Bush Juniorin kaudella heillä oli oma miehensä Valkoisessa talossa.

- Mutta kenties tekijöidensä henkilökohtaisten mieltymysten vuoksi tässä kirjassa on myös toisenlaisia hengenmiehiä ja –naisia: Malcolm X ja Martin Luther King tietolaatikoissa – ja nykyiset, radikaalia maahanmuuttaja- tai vankilatyötä tekevät, vapautuksen teologia –henkiset aktiivit haastateltujen joukossa. Samoin Palestiina-solidaariset amerikanjuutalaiset Michael Lernerin tapaan.

- On osittain myytti, että USA:n usein aika kauhea Lähi-idän politiikka johtuu amerikanjuutalaisten painostuksesta. Konservatiivijuutalaisilla rahan ja vallan piireillä on toki AIPAC ja muut lobbausjärjestönsä, joiden viesti menee Valkoisessa talossa läpi.

- Mutta jo 1900-luvun alun työväenliikkeen kenties radikaalein osa koostui Itä-Euroopan ja tsaarin Venäjän pogromeja paenneista maahanmuuttajajuutalaisista, sosialidemokraattisen Bund-ammattiliiton aktiiveista, jotka oitis ryhtyivät parantamaan myös uuden kotimaansa oloja, vastustamaan silloisia tekstiiliteollisuuden hikipajoja ja Etelän mustia vainoavaa Ku Klux Klania. He myös osaltaan olivat tekemässä New Yorkista vahvasti demokraattienemmistöistä, sosialismille ja kommunismille myötämielistä radikalismin pesäkettä, jota 1930-luvulla nimitettiin ”mielenkiintoisimmaksi ja värikkäimmäksi neuvostotasavallaksi”.

- Myöhemminkin juutalaisia oli muun muassa mustien kansalaisoikeusliikkeen johtopaikoilla. Ja perinteet velvoittavat: oli hienoa osallistua vuoden 2008 uudenvuoden aatonaattona Seattlessa Gaza-mielenosoitukseen, jossa joukko Palestiina-solidaarisia nuoria naisia kantoi ”This Jew Is Not Celebrating” –kylttejä. Vasemmistoälymystö Noam Chomsky, kanadalainen Naomi Klein.

- Mielipidetiedustelujen mukaan yli kaksi kolmannesta amerikanjuutalaisista demokraattien äänestäjiä, heillä on myös perinteisesti ollut hyvä edustus erilaisissa sosialistisissa pienpuolueissa. USA:n Lähi-idän politiikan hirveydestä voisi pikemminkin syyttää maan kotoisia hurmahenkiä, erilaisia ”kristityiksi sionisteiksi” itseään kutsuvia ryhmiä. Joista toiset toivovat Lähi-idän konfliktin pahenevan, koska se jouduttaa Harmagedonin taistelua ja Kristuksen toista tulemista.

- USA on kautta linjan Suomea uskonnollisempi maa. Niinpä myös vasemmistolaisella ja vihreällä suunnalla on paljon ihmisiä, jotka hakevat perustelunsa sodan- ja rasisminvastaisuudelle uskonnosta. Yksi erittäin mielenkiintoinen ja yllättävän reipashenkinen järjestö on alun perin kveekarien perustama rauhanjärjestö American Friends Service Committee. Esitelty Rauhan puolesta –lehdessä. Katoliset puolestaan ovat olleet paljonkin auttamassa Meksikon rajan yli tulevia, ”laittomia” maahanmuuttajia – tarjoamassa heille suojaa kirkon tiloista ja käymässä heidän puolestaan oikeustaistelua.Nunnat, isä Daniel Berrigan Vietnamin sotaa vastaan suoran toiminnan iskuilla.

Obamasta

- Maahanmuuttajista päästäänkin sitten Obamaan. Suomessa jäi myös vähemmälle uutisoinnille maahanmuuttajien rooli.. Vaaleihin osallistui arvioilta 9-10 miljoonaa latinotaustaista äänestäjää, vähintään neljä viidestä antoi äänensä Obamalle. Se ei välttämättä ratkaissut vaaleja, koska Obama voitti suuremmilla luvuilla, mutta kallisti jotkut vaa´ankieliosavaltiot demokraattileiriin. Tavattiin kolmannella matkallamme aika paljon maahanmuuttajia auttavien järjestöjen aktiiveja, jotka olivat tehneet hartiavoimin töitä tässä uusien amerikkalaisten rekisteröinnissä äänestäjiksi.

- Miellähän on Suomessa ja Euroopassa totuttu ajattelemaan, että amerikkalainen suuri yleisö koostuu passiivisista TV:n ja roskaruoan suurkuluttajista, jotka eivät vaivaudu äänestämään. Marraskuussa 2008 ennätyksellinen äänestysprosentti, voimakas aikakauden vaihtumiksen tuntu, liikkeellä hyvin erilaisia äänestäjiä: eläkeläisiä, työssäkäyviä köyhiä, jotka pettyneet kaksipuoluejärjestelmään ja todellisten vaihtoehtojen puutteeseen vuosikausia sitten. Äänestäneet ehkä edellisen kerran Jimmy Carteria. Sitten oli nuoria, ensi kertaa äänestäneitä, joille kylmän sodan kommunisminpelko ja rotukysymys, joilla Amerikan politiikkaa pitkään ohjailtu, eivät enää niin kauhean tärkeitä asioita.

- Ehdimme nähdä virkaanastujaiset telkkarista vuokrakämpässämme San Franciscon perinteisessä hippikaupunginosassa Haight Ashburyssa.

- Jo ennen virkaanastujaisia amerikkalaisvasemmisto ja vaihtoehtoväki jakaantunut kahteen leiriin: toiset odottivat, että Obama olisi rohkea lama-ajan presidentti Franklin Delano Rooseveltin tyyliin, nostaisi maan jaloilleen uudella, vihreällä New Deal –ohjelmalla. Pessimistit taas nuijivat blogeissaan ja lehdissään joka ikisen ministerivalinnan, julistivat Obaman kauden pettymykseksi jo ennen kuin se olki alkanutkaan. Arvelivat, että Obaman lupaama muutos jäisi imagotason uudistumisen ja nuorennusleikkauksen tasolle, John F. Kennedyn tapaan. Sama talous- ja sotapolitiikka jatkuisi.

- Nyt kun Obaman kautta jatkunut jo reilun puolentoista vuoden verran, paljonkin väkeä siirtynyt varovaisista optimisteista pettyneiden riveihin. Globalisaatiokritiikko Naomi Klein julkaisi jo ajat sitten The Nation –lehden kolumnissaan Obamamanian krapulasanaston. Samaan aikaan oikealla Obama-viha mennyt ylettömyyksiin. Rummutettu goebbelsmaisia huhuja: presidentti on kaappimuslimi ja kommunisti, ei edes Yhdysvaltain kansalainen. terveydenhuoltouudistuksen tarkoituksena on valmistella siirtymistä sosialismiin ja kuolemankomiteoihin, jotka päättävät vanhusten elämästä ja kuolemasta ym. Teekutsuliikkeellä kovasti nostetta ja halua saada Sarah Palin seuraavaksi presidentiksi.

- Mullakin mielialat vaihdelleet näiden varovaisten optimistien ja pettyjien välillä. Mutta Obaman kirjan Unelmia isältäni, ja se kyllä palautti uskon, että muutoksia vielä tulossa. Muistelmateos, jonka julkaisi alun perin jo 1994, kauan ennen poliittista uraa. Ehkä juuri siksi niin rehellinen ja suorapuheinen monessa asiassa. Voi olla, että Obama sai Nobelin rauhanpalkinnon vähän liian aikaisin, mutta kirjallisuuspalkintoon olisi mun mielestä ollut paremmat edellytykset. Erityisesti siksi, että kuvaa niin vakuuttavasti tavallisten ihmisten arkea, jokapäiväisiä turhautumia ja pieniä suuria unelmia –oli se sitten hänen alempikeskiluokkaisten, äidinpuoleisten isovanhempiensa elämää Havaijilla,vähävaraisen opiskelijan harhailua New Yorkissa tai kansalais- asukasjärjestöaktivistin loputonta ongelmakenttää Chicagon South Sidessa. Ja juurten etsintää Indonesiassa ja Keniassa. Varsinkin Indonesia-jaksossa paljon kritiikkiä CIA-Sukarno-kuvioihin.

- En halua nyt mennä viimeisen sen kummemmin Bushin persoonaan – ja siihen, kuinka paljon häntä vihattiin tai hävettiin liberaalien amerikkalaisten toimesta.Mutta se Amerikka, jonka hän tuntee, koostuu Texasin öljyuusrikkaista, itärannikon eliittiyliopistoista, Washingtonin vallan piireistä. Ennen presidentiksi tuloaan ei käynyt kuin muutaman kerran ulkomailla. Obama nähnyt maataan ja maailmaa hyvinkin eri kulmista ja pystyy ainakin kirjassaan samastumaan ihmisiin Amerikkalaisen Unelman takapihoilla.

- Silloin kun Obama valittiin, ilmassa oli monen mielestä aidosti radikaalia vallankumoushenkeä. Silloin jos koskaan olisi ollut saumaa aloittaa kunnolla vihreä New Deal, puuttua päästörajoituksiin, ajaa julkista terveydenhuoltoa ja koulujärjestelmän uusimista. Obama teki kuitenkin sen virheen, että oikeasti uskoi, että kulttuurisotien juoksuhaudoista voitaisiin päästä. Että kunhan vain neuvotellaan ja perustellaan, osa republikaaneistakin lähtee mukaan uudistamaan Amerikkaa. Turha toivo, ja pitkän vetkutuksen jälkeen muun muassa terveydenhuoltouudistuksesta saatiin läpi huomattavasti vesitetty versio. Kautensa alussa Obamalla olisi ollut kansansuosiota ja kongressin molempien kamarien enemmistö vetää läpi huomattavasti perusteellisempi uudistus. Nythän se Obama-ilmiö on osin mennyttä, ja presidentti on oikeiston ja vasemmiston ristitulessa.

- Mun mielestä myös se vasemmiston Obama-kritiikki paukkuu välillä yli. Koska täytyy muistaa, ettei yksi mies millään muuta koko maailmaa tai järjestelmää.Suomessakin utopismia: post-rodullinen Amerikka, vaihtoehtoväen tarpeettomuus. Ja jos presidenttinä olisi John McCain, ei olisi mitään terveydenhuoltouudistusta, Irakista vetäytymisssuunnitelmaa tai maltillistakin puuttumista BP:n kaltaisten suuryritysten voitontavoitteluun. Vaan maailma kenties pelkäisi, koska pommit alkavat putoilla Iraniin. Vaikka musta itsestäkin tuntuu välillä, että republikaanien ja demokraattien välillä on aivan liian vähän eroja, pragmaattinen keskustalainen tai keskustavasemmistolainen, päättämättömyydessään ja kompromissihalussaan kompasteleva presidentti on sittenkin maailmalle paljon turvallisempi valinta kuin sotilaallisiin ratkaisuihin ja veronkevennyksiin uskova rämäpää, Vietnamin pommittajaveteraani.

- Kun Obamaa tarpeeksi nuijitaan myös edistyksellisten, liberaalien amerikkalaisten taholta, pelkään, että tie on avoinna Sarah Palinille ja Teekutsu-liikkeelle. Paljon on tietenkin avoinna, ja kahdessa vuodessa voi tapahtua vaikka mitä. Yhtä lailla on niitä, jotka uskovat Sarah Palinin fanaattisten tukijoukkojen repivän republikaanit palasiksi, karkottamaan puolueesta viimeisenkin arvoliberaalin. Ja Obama pääsee toiselle kaudelle, jolloin vasta uudistaminen kunnolla alkaa. Toisella kaudella presidentit usein rohkeampia, kun ei tarvitse välittää uudelleenvalinnasta. Sekin pelko on olemassa, että Obama liittyy samaan kaartiin kuin Jimmy Carter ja Al Gore: pressoihin ja varapresidentteihin, joiden maailmanparannus vasta virkakauden jälkeen.

- Mutta kävi miten kävi, olen kiitollinen, jos tämä kirja voi osaltaan edes vähän tuoda ideologisiin blokkeihin jakaantuneen maailman tilalle murusen maailmankansalaisuutta ja intiaanimenoa, tunnetta, että mistä vain tulimmekin, olemme ekokatastrofin ensimöyryissä täsmälleen samassa kanootissa. Ja myös sitä henkeä, että jos sodat ja markkinavoimien riehunta halutaan lopettaa, olisi paikallaan luoda kontakteja edistyksellisiin amerikkalaisiin. Ei vain tuomita koko maata yhtenä möykkynä.

Kiitos.
Takaisin

Sivustoa on viimeksi päivitetty 10. lokakuuta 2017. Ilmoita ongelmista: kirsti.era / ät gmail.com