Joensuun rauhanryhmä
viestit (at) joensuunrauhanryhma.org
Paikallisia kulttuureita, paikallisia konflikteja? (lyhennelmä)
Bougainville ja MelanesiaAika, tila, toimijuus
Lopuksi
Johdanto
Tämän esityksen lähtökohtia kiteyttää jamaikalaisen, sittemmin murhatun reggaelegenda Peter Toshin laulu, jossa todetaan: ”I don’t want no peace. I need equal rights and justice.” Toisin sanoen näennäinen rauhantilanne ei ole todellinen, jos epätasa‐arvo ja epäoikeudenmukaisuus vallitsevat. Väestötieteellisen kehityksen ja yleisen lukutaidon edistyminen ovat keskeisiä tasa‐arvoistavina ja samalla rauhaa edistävinä tekijöinä – ovatko väestötieteellinen tasapaino ja luku‐ ja kirjoitustaidon ulottuminen kaikkiin ihmisryhmiin kaikkialla mahdollisia maailmassa, joka yhä edelleen on jakaantunut erilaisiin etupiireihin ja jossa naiset jäävät miehiä helpommin koulutuksen ulkopuolelle? Miten globalisaatio suhtautuu tasa‐arvoon ja oikeudenmukaisuuteen? Onko Emmanuel Todd oikeassa, kun pessimistisesti (ja poleemisesti) väittää, että globalisaation aikakaudella epätasa‐arvoisuus on lähes koko ajan lisääntynyt? Miten paikka ja tila määrittyvät konfliktien näkökulmasta – meidän paikat, toisten tilat? Konflikteihin liittyy kiinteästi paikallisen territoriaalisuuden idea eli tilan hallinnan politiikka, jonka tarkoitus on luoda turvallisuutta tai turvallisuuden tunnetta paikallisyhteisöille.
Tiukasti rajattu elinympäristö, rajojen (fyysisten sekä mentaalisten) luominen sekä dikotomiat (me ja muut, ystävä ja vihollinen, nainen ja mies) määrittävät paikallisten ihmisten arkikäytäntöjä kulttuurista toiseen. Konfliktit ovat luoneet monia käytäntöjä, jotka omalla tavallaan paikallisella tasolla mahdollistavat elämisen konfliktin ja jännitteiden repimässä yhteiskunnassa (Palestiina, Kosovo, Pohjois‐Irlanti, Salomonsaaret...). Globaalisella tasolla sellaiset paikallisen tason ratkaisut, jotka pyrkivät ylittämään eri ryhmien väliset konfliktit ja välttämään niin kutsutun territoriaalisen ansan, jäävät esimerkiksi uutisoinnissa konfliktia kärjistävien ratkaisujen varjoon (vrt. Israelin ja Palestiinan naisryhmät rauhan puolesta vs. itsemurhapommi‐iskut).
Toisaalta esityksemme otsikko kysyy osaltaan sitä, kuinka paikallisia kulttuurit ja konfliktit nykyisin oikein ovat. Tarkoituksenamme on haastaa ja kyseenalaistaa sellaisia mielestämme vanhentuneita mielikuvia kulttuureista, joiden perusteella jokin kulttuuri nähdään ja esitetään paikallisena, vain jossakin tietyssä maantieteellisessä paikassa sijaitsevana asiana ja vastaavasti tuon kulttuurin tiimoilla esiintyvät konfliktit esitetään paikallisina, ainoastaan jossakin tietyssä maantieteellisessä paikassa tapahtuvana asiana. EU:n ja Naton valmiusjoukot ja niiden väliintulo sekä myös YK:n rauhanturvajoukot ilmentävät tilannetta – mikään konflikti ei ole paikallinen. Entinen suurvalta Neuvostoliitto pyrki ulottamaan ja ulotti oman konfliktien hallintamallinsa yli kulttuurirajojen paitsi omien valtiollisten rajojensa sisällä, myös niiden ylitse. Samaan aikaan valtameren takana toinen suurvalta USA rakensi omia etupiirejään. Nyt USA:n ja NL:n raunioille syntyneen Venäjän lisäksi EU ja Kiina ym. tekevät samaa (ainakaan nyt Putinin aikakaudella ei vaikuta kovin todennäköiseltä, että Venäjästä ihan heti kehkeytyy liberaali demokratia ja hyväntahtoinen jättiläinen, joka aidosti pyrkii rauhan edistämiseen sekä omien rajojensa sisällä että niiden ulkopuolella).
Toisaalta konfliktit ja myös luonnonkatastrofit tuovat maailman lähelle median välityksellä. Tämä tuli ilmeiseksi, kun kaukaiset Salomonsaaret ylittivät suomalaisen median uutiskynnyksen (vallankaappaus kesäkuussa 2000; pyörremyrsky Zoe Tikopian saarella vuoden 2002 lopussa).
Globalisaatiokehityksen, kaupungistumisen ja yhteiskunnallisen modernisaation sekä kansainvälisen siirtolaisuuden, pakolaisuuden, väestösiirtojen ja yleisen liikkuvuuden synnyttämässä nykytilanteessa ei enää ole erityisiä perusteita ajatella, että kulttuuri ja paikallisuus jotenkin samastuisivat toisiinsa tai että tietyn kulttuurin edustajat olisivat löydettävissä vain tietystä maantieteellisestä paikasta. Kulttuurit ovat läsnä siellä missä kulttuurin jäsenet kulloinkin asuvat ja liikkuvat – joko fyysisesti tai virtuaalisesti, kuten esimerkiksi nettiympäristössä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikki kulttuurit ovat jossakin mittakaavassa läsnä oikeastaan kaikkialla. Voimme saada hämmästyttävänkin vaivattomasti yhteyden käytännössä mihin tahansa kulttuuriin ja sen edustajiin silloin kun tarvetta on, enimmäkseen vieläpä reaaliajassa. Sama reaaliaikaisuus kuvaa mediateollisuuden ja tiedotusvälineiden kykyä tuoda vieraat paikallisuudet omiin olohuoneisiimme, olipa sitten kyse kulttuureista, konflikteista tai molemmista yhdessä.
Tätä reaaliaikaisuutta ja koko maailman läsnäoloa paikallisissa konflikteissa on viime aikoina hyödyntänyt esimerkiksi baskien vapautusjärjestö ETA tekemällä pommi-iskuja turistikohteisiin. Iskuissa ei ole tarkoitus vahingoittaa ihmisiä, vaan saada huomiota omalle asialle, ja siinä on onnistuttu hyvin – uutiset leviävä t kaikkialle maailmaan ja asiasta keskustellaan kahvipöydissä pohjoisesta etelään. Voidaan ajatella, että ETA:n aktivistit sen lisäksi, että herättävät kansainvälistä huomiota, myös luovat toiminnallaan meidän ja toisten välistä eroa.
Tekemällä näkyväksi meidän ja toisten välistä eroa aktivistit toteuttavat sellaisen vahvan territoriaalisuuden mallia, jossa tilan rajaaminen ja toiseuden ulkoistaminen koetaan ainoiksi keinoiksi selvitä konfliktiyhteiskunnassa. Vaaditaan omaa tilaa, korostetaan paikallisia arvoja ja omaa kulttuurista erityisyyttä, ja silloin tarvitaan toista, johon itse vertautuu. Voi perustellusti kysyä, voisiko rauha (rauhanomainen rinnakkaiselo) olla ETA:n tai minkä muun tahansa aktivistiliikkeen tavoitteena, jos rauhan edellytyksenä on sellainen eri ryhmien välinen rinnakkaiselo, jossa rajat hämärtyvät ja eronteot hälventyvät. Jaottelut meidän paikkoihin ja heidän (meitä uhkaaviin) tiloihin eivät välttämättä mihinkään häviä rauhanprosessien myötä.
Mitä kulttuurin paikallisuuden purkautuminen sitten tarkoittaa konfliktien näkökulmasta? Voimmeko hahmottaa tilannetta lainaamalla luonnontieteissä, erityisesti kaaosta käsittelevän tutkimuksen piirissä muodostettua fraktaalisuuden ajatusta ja metaforaa. Fraktaalisuudessa on yksinkertaistetusti kyse tietyn matemaattisen mallin – ja sitä ilmentävän vaikkapa graafisen peruskuvion - toistumisesta kaikissa eri mittakaavoissa. Toisin sanoen kuvio näyttää samalta, vaikka mittakaava – siis tarkastelun etäisyys – vaihtelee. Samankaltaisesti voimme ajatella kulttuurien ilmentävän omaa olemustaan ja tilannettaan fraktaalin kaltaisesti skaalautuen eri mittakaavoihin edustajiensa kautta. Entä sitten konfliktit, säilyykö niidenkin rakenne samana eri mittakaavoissa? Näitä asioita pohdimme esityksessämme eri kulttuureista ja erilaisilta alueilta olevien esimerkkien avulla. Kiinnostavaa on myös lähestyä konflikteja sukupuolen näkökulmasta: poliittinen epävakaus kun on pääasiassa miesten aikaansaannosta.
YlösBougainville ja Melanesia
(Tarkempi
kuvaus
aihealueesta
löytyy
Jari
Kupiaisen
artikkelista
”Kaivoksen
ja
konfliktin
ekopolitiikkaa
Bougainvillessa”.
Teoksessa
Simo
Laakkonen
ja
Timo
Vuorisalo (
toim.):
Sodan
ekologia.
Nykyaikaisen
sodankäynnin
ympäristöhistoriaa.
Helsinki:
SKS.
2007.)
Melanesian
alueen
9,5-
miljoonainen
väestö
kuuluu
nykyisin
kansalaisuudeltaan
Indonesiaan
(Papua),
Papua‐Uusi‐Guineaan
(itsenäistyi
1975),
Salomonsaariin
(its.
1978),
Vanuatuun
(its.
1980),
Ranskaan
(Uusi
Kaledonia)
tai
Fidzhiin
(its.
1970)
ja
puhuu
1
335
eri
kieltä,
mikä
on
viidesosa
maapallolla
vielä
elossa
olevista
kielistä.
Kolonialismista
ja
kristillisestä
lähetystyöstä
huolimatta
perinteiset
kulttuuriarvot
ja
perinteiset
sosiaalisen
toiminnan
mallit leimaavat
modernisoituvaa
nyky‐Melanesiaa.
Kieleen,
kulttuuriin
ja
perinteisiin
pohjaava etnisyys
on
Melanesiassa
edelleen
monimuotoisempaa
kuin
millään
muulla
maapallon kulttuurialueella.
Papua‐Uuteen‐Guineaan kuuluvaa mutta maantieteellisesti Salomonsaarten ryhmään liittyvää Bougainvillen saarta asuttaa melko heterogeeninen noin 200 000 hengen väestö, joka puhuu 26 eri kieltä. Bougainvillen kymmenen vuotta kestäneen sisällissodan osapuolet allekirjoittivat tulitaukosopimuksen huhtikuun viimeisenä päivänä 1998. Pysyvä rauhansopimus allekirjoitettiin elokuun lopussa 2001, jolloin taistelutoimet virallisesti lopetettiin ja sovittiin Bougainvillen sekä viereisen Bukan saarten autonomiasta. Sittemmin rauhanprosessi on edennyt asteittain kohti demokraattista siviilihallintoa ja sodan tuhoja on alettu korjata aseistariisunnan edetessä. Bougainvillen uutta perustuslakia koskeva äänestys järjestettiin touko‐kesäkuussa 2005 ja itsenäisyyttä valmisteleva kansanäänestys aiotaan toteuttaa ensi vuosikymmenen alkuvuosina. Bougainvillen itsenäisyyssodassa on arvioitu kuolleen enimmillään 20 000 ihmistä, suurelta osin lapsia, jotka Bougainvillen saarron aikaan jäivät vaille lääkkeitä ja perusterveydenhuoltoa. Lisäksi noin 70 000 ihmistä on ajettu kotiseuduiltaan. Heidän paluunsa on edelleen kesken.
Bougainvillessa sotia ja konflikteja on ollut kolonialistisen historian kuluessa useita , ja niiden välillä on selviä kulttuurisia, sosiaalisia, taloudellisia ja muita jatkumoita. ”Pääkallonmetsästystä” harjoittaneet paikalliskulttuurit tulivat kolonialistisen hallinnon piiriin 1905, kun siirtomaista käydyn kilpailun seurauksena Australia, Saksa ja Englanti jakoivat 1800‐luvun lopussa keskenään Papua‐Uuden‐Guinean nykyisen alueen sekä Salomonsaaret. Bougainville siirtyi lyhyeksi ajaksi Saksan hallintaan ja saaren kolonialistinen siirtomaatalous käynnistyi. Saksa häädettiin kuitenkin ensimmäisen maailmansodan aikana pois Bougainvillesta ja koko Tyyneltä mereltä, jolloin Bougainville ja keskeinen osa Uuden Guinean itäosasta jäi Australialle Britannian pitäessä Salomonsaaret ja Papuan. Siirtomaita jaettaessa ei piitattu paikallisista kulttuurirajoista, minkä seurauksena Bougainville joutui siirtomaahallinnossa erilleen muusta Salomonsaarten saariryhmästä, jonne saarelaisten kauppa‐, liittolais‐ ja sukulaissuhteet olivat perinteisesti suuntautuneet.
Australia loi Bougainvilleen ja viereiseen Bukaan nopeasti raa'an ja rasistisen siirtomaahallinnon plantaaseineen ja yhtiöineen. Samaan aikaan saarelle saapuneet katoliset, adventistit ja muut lähetyssaarnaajat yhdessä siirtomaaviranomaisten kanssa huolehtivat, että perinteinen elämänmuoto itsellisinä saarelaisina muutettiin osaksi kristillistä kolonialistista taloutta. Huonomaineisille kookos‐ ja kaakaoplantaaseille palkattiin sekä paikallista että Uuden Guinean pääsaarelta tuotua työväkeä. Palkkatyö tutustutti saarelaiset länsimaiseen rahatalouteen ja taloudellinen kulttuurinmuutos käynnistyi. Toisessa maailmansodassa Bougainville joutui Salomonsaarten ja Uuden Guinean tapaan Tyynenmeren sodan keskeisten taistelujen tapahtumapaikaksi. Bougainvillen miehittivät aluksi japanilaiset, jotka kävivät laajoja taisteluita Yhdysvaltain johtamaa liittoutuneiden armeijaa vastaan etenkin vuosina 1943 ‐ 44.
Viime vuosikymmenien ajan Bougainvillen tapahtumien polttopisteessä on ollut saarella sijaitseva jättimäinen, maailman suurimpana pidetty Pangunan kaivosalue, jolla maailman suurimman kaivosjätin Rio Tinton (Rio Tinto Conzinc Ltd.) australialainen tytäryhtiö Bougainville Copper Limited (BCL) on harjoittanut kaivostoimintaa 1960‐luvun jälkipuoliskolta alkaen. Kaivos on tuottanut ennen muuta kuparia mutta myös runsaasti muita metalleja: kultaa, hopeaa ja nikkeliä. Perustamisestaan asti Pangunan kaivos on ollut kitkerän paikallisen arvostelun kohde, samalla kun se on toiminut Papua‐Uuden‐Guinean valtion tärkeimpänä yksittäisenä tulolähteenä kriisin alkamiseen ja kaivoksen sulkemiseen asti vuonna 1989. Tyytymättömät maanomistajat Bougainvillessa olivat jo julistaneet yksipuolisesti saarensa itsenäiseksi muutamaa viikkoa ennen kuin Papua‐Uusi‐Guinea itsenäistyi Australian alaisuudesta lokakuussa 1975. Papua‐Uusi‐Guinea katsoi kuitenkin saaren kuuluvan omistukseensa, joten Bougainvillen ympärille perustettiin Pohjoissalomonsaarten provinssi.
Konflikti paikallisten ja kaivosyhtiön välillä alkoi kärjistyä vuonna 1979 muodostetun Pangunan alueen maanomistajien yhdistyksen toiminnan myötä. Keskeisiä syitä kaivoksen vastustamiselle olivat ennen muuta kaivoksen aiheuttamat ympäristötuhot, sillä kaivos oli muodostunut ekologiseksi uhkaksi koko eteläisen Bougainvillen luonnolle. Myös kaivoksen saarelaisille maksamat korvaukset ja niiden epätasainen jakautuminen aiheuttivat kapinointia. Papua‐Uusi‐Guinean hallitus on ollut haluton luopumaan Bougainvillesta ja Pangunan kaivoksesta, sillä Pangunan taloudellinen merkitys oli kaivostoiminnan vuosina noin 7 % valtion vuosittaisesta reaalitulosta. Kaivosyhtiön hallitukselle maksamia rojalteja alettiin 1980‐luvulla siirtää Pohjoissalomonsaarten provinssihallinnolle, mikä kohensi Bougainvillen saaren taloudellisia olosuhteita ja Bougainvillesta ehti muodostua ennen kriisin alkua Papua‐Uuden‐Guinean rikkain ja kehittynein maakunta.
Kaivoksen vastustaminen oli 1980‐luvulla alkanut edetä jo radikaaliin suuntaan niin, että maanomistajien yhdistys aloitti kaivosta vastustavan terrorikampanjan Francis Onan johdolla vuonna 1987. Samaan aikaan entinen armeijaupseeri Sam Kauona liittyi joukkoon mukaan ja seuraavana vuonna Pangunan aluetta asuttavan Nasioi‐yhteisön maanomistajien yhdistys muuttui nopeasti saaren itsenäisyyttä ajavaksi Bougainville Revolutionary Armyksi, BRA:ksi. Tilanne kärjistyi ja kaivos suljettiin keväällä 1989. Runsaan vuoden taistelujen jälkeen hallituksen joukot vetäytyivät Bougainvillesta 1990, jolloin bougainvillelaiset julistivat saaren yksipuolisesti itsenäiseksi ja perustivat väliaikaisen hallituksen. Saari joutui myös armeijan täydelliseen saartoon, joka jatkui vuoteen 1997 asti. Tuolloin tuli voimaan aselepo osapuolten välillä, joka johti pysyvän tulitaukosopimuksen allekirjoittamiseen seuraavana keväänä.
Bougainvillen sotaa kesti kymmenen vuotta, ja taistelujen laannuttua neuvottelut itsenäistymisestä, autonomiasta ja Pangunan kaivoksen kohtalosta ovat jatkuneet keskeytyksettä. Rio Tinto on luopunut kaivostoiminnasta Pangunassa, ja kaivoksen tulevaisuus on Bougainvillen nykyhallinnon käsissä. Itse saarella jälleenrakennus on lähtenyt käyntiin, Kietan satama on avattu liikenteelle, plantaasit ovat siirtyneet paikallisille maanomistajille, jotka ovat alkaneet viljellä niitä, ja turismiteollisuuden perusrakenteita yritetään elvyttää. Pangunan kaivoksen uudelleen avaamisesta keskustellaan.
YlösAika, tila, toimijuus
Mitä siis tapahtui? Tiivistäen tilanne on se, että Bougainvillen alkuperäisten paikallisyhteisöjen historiallinen kohtaaminen alueen ulkopuolisen maailman kanssa on edennyt konfliktista toiseen ja samanaikaisesti jokainen näistä paikallisista konflikteista on ollut luonteeltaan globaali ja jäsentynyt sellaisena: saksalaisen ja sittemmin australialaisen siirtomaahallinnon rakentaminen, kristinuskon tuottama konflikti suhteessa perinteisiin uskomusjärjestelmiin ja kulttuurisiin käytäntöihin, toisen maailmansodan aikaiset laajat taistelut Bougainvillessa ja Melanesiassa, kaivostoiminta ja konflikti maailman suurimman kaivosyhtiön kanssa sekä siitä seurannut sisällissota, joka on johtamassa saaren autonomiaan. Jokainen näistä konflikteista kytkee paikallisen ja globaalin toisiinsa hieman toisistaan poikkeavin tavoin mutta enemmän tai vähemmän samanrakenteisesti , sillä jokaisessa toistuu vastakohta paikallisen ja kansainvälisen / globaalin toimijuuden välillä.
Toimijuuden näkökulmasta onkin erityisen kiinnostavaa havaita ne uudet kanavat, foorumit, keinot ja muut toimijuuden muodot, jotka tässä tapauksessa bougainvillelaiset ovat onnistuneet kytkemään käyttöönsä kuvatun historiallisen prosessin aikana. Tällä hetkellä tätä ”paikallista” kamppailua Bougainvillen autonomian rakentamiseksi käydään yhtä lailla kansallisissa ja kansainvälisissä tiedotusvälineissä, Internetissä, diplomaattien kabineteissa kuin vaikkapa New Yorkin oikeusistuimessa, jossa Rio Tinto –kaivosyhtiö joutuu vastaamaan bougainvilleläisen sissijohtajan Francis Onan käynnistämään kanteeseen kaivostoiminnan aiheuttamasta järjestelmällisestä ympäristötuhosta Bougainvillen saarella.
Voisi todeta, että globalisaatiokehityksen seurauksena paikalliset konfliktit ovat nykyisin suoraan globaaleja. Ne sitovat piiriinsä toimijoita, jotka ovat paikallisia, alueellisia, kansallisia, kansainvälisiä ja maailmanlaajuisia. Jos alueita ja paikallisuuksia tulisi Doreen Masseyn mukaan tarkastella nimenomaisesti sosiaalisina tiloina ja jos edelleen Masseyn mukaan tila ja aika tulisi pitää systemaattisesti yhdessä tällaisessa tarkastelussa, voimme havaita, että vuonna 2008 paikalliset sosiaaliset prosessit – olivatpa ne konflikteja tai jotakin muuta – kietoutuvat globaalissa ympäristössä saumattomaksi verkoksi ja verkostoksi, jossa paikallinen on koko ajan samanaikaisesti myös globaalia ja globaali paikallista. Myös paikallinen toimijuus on muuttunut globaaliksi. Tilanne muistuttaa kaaosteorian tutuksi tekemää sääilmiöiden perhosefektiä: perhosen siipien heilutus Amazonilla (tai Melanesiassa) muuttaa tulevaa säätilaa vaikkapa Suomessa.
Globalisaatiokehityksen myötä mikä tahansa paikallisuus, olipa se eksoottisen kaukaista tai tutumpaa, on myös arkipäiväistetty mediakulttuurissa mediavirran uutis‐, taide‐ ja populaarisisällöiksi, jotka kohtaavat meidät joka ikinen päivä. Peter Toshin, Bob Marleyn ja kumppaneiden edustama reggae kasvoi lyhyessä ajassa 1970‐ ja 1980 –luvuilla maailmanlaajuisesti soitetuksi ja esitetyksi populaarimusiikiksi, joka edelleen lietsoo vastarintaa ja omaehtoista toimijuutta vastaanpanemattomin tavoin yhtä aikaa paikallisesti ja globaalisti, eikä näitä voi enää erotella kuin teorian tasolla. Kansainvälisesti menestyvät reggaeartistit ovat nykyisin kotoisin melkeinpä mistä tahansa maasta eikä vain Jamaikalta; tänä päivänä jopa naiset pääsevät kehittämään tuota alun perin varsin miehistä musiikinlajia.
Myös feministisiä painotuksia löytyy naisartistien tuotannoista, kun naiset peräävät oikeuksia esimerkiksi omaan ruumiiseensa ja etsivät omaa paikkaansa perustaltaan varsin seksistisessä reggae‐kulttuurissa. Tänä päivänä naisen oikeudet puhuttavat myös EU:ssa, kun tietyissä maissa abortti on yhä edelleen laiton ja toisissa maissa puhutaan siitä, kuinka naisten tasa-arvo on mennyt liian pitkälle. Vaikka feministinen tutkimus on ajat sitten romuttanut polaarisen nais/mies -jaottelun, pidetään sitä sosiaalisessa todellisuudessa edelleen hengissä – backlash (vastaisku).
Globaali äänitejakelu on viimeistään Internetin sekä sittemmin Youtuben ja verkkokauppojen myötä muuttunut samanaikaiseksi kaikkialla (ja Wallersteinin esittämä keskusten ja periferioiden malli siinä sivussa aiempaa huonommin todellisuutta kuvaavaksi), jolloin esimerkiksi teosten samanaikainen tavoitettavuus maailmanlaajuisesti on koko ajan yhä enemmän totta. Samalla tavoin hip hop on samanaikaisesti sekä globaalia yleiskulttuuria että paikallisesti eriytynyttä ja paikallisuudesta ponnistavaa luovuutta. Honiaralaiset, joensuulaiset ja kontiolahtelaiset hiphopparit kulkevat sekä omia että yhteisiä polkuja samanaikaisesti. Tila, aika ja sosiaalinen toimijuus sulautuvat toisiinsa, eivätkä aika ja tila näyttäydy toisilleen vastakkaisina; jos aikaa luonnehtii muutos, niin tilaa puolestaan monimuotoisuus, kuten Doreen Massey on todennut. Mutta mikä on naisen paikka? Historiallisesti kulttuurista toiseen mies on ollut normina ja mies on määrittänyt tilat. Miespuolinen hiphoppari on hiphoppari, naispuolinen on naishiphoppari.
Ajatusta voidaan laajentaa mediakulttuurin ohella ja tarkemmin katsottuna siihen tiiviisti kytkeytyen myös urheilun alueelle. Piakkoin alkavat globaalit urheilugeimit Kiinassa (Olympialaiset 2008), ja yhtä lailla myös urheilussa paikallinen ja maailmanlaajuinen kohtaavat areenoiden symbolisissa konflikteissa. Niissä valtioiden välisiä voimasuhteita uudelleenjärjestellään suuressa nationalistisesti virittyneessä mediakulttuurin spektaakkelissa ja kuntoliikunnasta surrealistisesti paisuneessa ja sukupuolitetussa mediasimulacrumissa, jossa todellisen ja mahdollisen rajoja määritellään koko ihmiskunnan – ja urheilulääketieteen – yhteisin voimin. Olympiakisojen urheilutuloksissa joka kerta jokin paikallinen suorituskyvyn taso nostetaan globaalin tason mittariksi ”citius, altius, fortius” ‐hengessä (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – kansainvälisen olympialiikkeen motto). Näin paikallinen ja maailmanlaajuinen sulautuvat toisiinsa. Ja kerta toisensa jälkeen kuulemme eri maiden kansallishymnejä, jotka symboloivat yksilön saavutuksen yhteisöllistä, tällä kertaa nationalistista merkitystä: yksilön suoritus kansallistetaan.
Kansalliset symbolit nostetaan esille, ja samalla jälleen kerran maskuliinisia arvoja pönkitetään. Myös urheilija on lähtökohtaisesti ja normitetusti Mies. Tämä kaikki tapahtuu ja tehdään olympiahengessä maailmanrauhan edistämiseksi iskulauseen ”yksi unelma, yksi maailma” alla. Niinpä. Irak sai edustajansa kisoihin vasta viime tingassa ja Kiinassa Internet‐sensuuri on voimissaan eikä Tiibetistä saa puhua kuin tietyin sallituin äänenpainoin. Esimerkiksi. Suomessa taas suurimman julkisen kohun aiheutti purjehdukseen valittu edustaja. Palstamillimetrejä kului ja nettikeskustelupalstoilla asiaa pohdittiin tuhansissa viesteissä. Samaan aikaan kohtalaisen vaatimattomasti uutisoitiin, kuinka ohjaaja Arto Halonen ei saanut viisumia Kiinaan osallistuakseen Suomen olympiakomitean ja Veikkauksen kutsuvieraana avajaisiin
YlösLopuksi
On aika tehdä yhteenvetoa ja päätelmiä. Kärjistetyn käsityksemme mukaan paikallisuus ja globaali ovat nykyisin sulautuneet toisiinsa niin, ettei niitä voi enää erotella kuin teorian tasolla. Tämä paikallisten ja laajempien sosiokulttuuristen prosessien yhteensulautuneisuus voidaan havaita millä tahansa alueella, missä tahansa nykykulttuurissa ja missä tahansa sosiaalisessa tilassa. Se läpäisee talouden, poliittisen, sotilaallisen ja muun vallankäytön skaalautuen kaikissa mittakaavoissa fraktaalin kaltaisesti – fraktaali on tässäkohti tarkoitettu metaforaksi. Mikäli näin on, niin voimme olettaa löytävämme lopulta globaalin todellisuuden tutkimalla mitä tahansa paikallisuutta missä tahansa. Paikallisuus onkin muuttunut translokaaliksi: se on läsnä siellä täällä, siellä missä johonkin paikallisuuteen kulloinkin sitoutuneet toimijat sitä ilmentävät ja tekevät, mutta eivät kuitenkaan enää vain yhdessä maantieteellisessä paikassa. Kulttuurintutkijalle paikallisuus näyttäytyy tällöin sosiokulttuurisena toimintana ja käytäntöinä sekä merkityksenantoina ihmisille, asioille, esineille, paikoille, tiloille ja näiden suhteille. Translokaalissa tilanteessa nämä prosessit tekee erityisen kiinnostaviksi se, että asetelmat ovat uusia ja muuttuvia kaikille osallisille.
Esimerkkimme Bougainvillesta, Salomonsaarilta, Euroopasta ja sekalaisesti sieltä täältä ovat kaikki lopulta kohtalaisen samanrakenteisia muunnelmia paikallisen ja globaalin kohtaamisesta ja yhteensulautumisen historiallisesta prosessista, joka viime vuosina on muodostunut melko sähköiseksi. Eriarvoisuus, jännitteet ja konfliktit ryhmien, sukupuolten ja sukupolvien välillä, alueelliset ja maantieteelliset erot ja muut maailman epäoikeudenmukaisuudet eivät ole tässä prosessissa välttämättä hävinneet maailmasta mihinkään. Sama kolonialismia ja talouden globalisaatiota ohjaava voitontavoittelu ja ahneus ovat edelleen ihmiskunnan luotseina, ja talous näyttäytyy lähinnä ihmisen ahneuden julkisen säätelyn järjestelmänä. Toisaalta esimerkkimme kertovat myös siitä, että nykyisin kuka tahansa voi ottaa sosiaalisen toimijuuden ohjat käsiinsä ja päätyä globaaliksi vaikuttajaksi olipa sitten kyseessä bougainvillelainen sissijohtaja Francis Ona tai reggaeartisti Johannesburgin townshipeistä, kuten viime syksynä murhattu Lucky Dube tai intialainen, Bangladeshissa syntynyt lääkäri ja feministi Taslima Nasrin. Toimeliaat yksilöt saavat nykymaailmassa ihmeitä aikaan – hyvässä ja pahassa.
Takaisin
Sivustoa on viimeksi päivitetty 30. marraskuuta 2011. Ilmoita ongelmista: kirsti.era / ät \ gmail.com